Yksillä juurilla

pages

Finnish

Documents

2010

Écrit par
Beatrice Harraden

Publié par
muvang

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

pages

Finnish

Documents

2010

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

Publié par

muvang

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

The Project Gutenberg EBook of Yksillä juurilla, by Beatrice HarradenThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.orgTitle: Yksillä juurillaAuthor: Beatrice HarradenTranslator: Samuli SuomalainenRelease Date: April 2, 2007 [EBook #20960]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSILLÄ JUURILLA ***Produced by Tapio RiikonenYKSILLÄ JUURILLAKirj.Beatrice HarradenSuomensi Samuli S. ["The Clockmaker and his Wife"]Otava, Helsinki, 1902.Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja yhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökinakkunaruutuja. Kellosepän vaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan, otti käsipalkeettavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja liehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi mieheensä,joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen taskukelloa.— Tuomas, — sanoi hän, — ethän sinä miten näe tehdä työtä noin huonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisenlampun.— Jopa tämä on valmiskin, — vastasi mies äreästi, nostamatta silmiäänkään työstänsä.Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännänpuikkojen kilkauksia ja valkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin ...

Voir

Publié par

muvang

Publié le

08 décembre 2010

Langue

Finnish

YKSILLÄ JUURILLAKj.irBeatrice HarradenSuomensi Samuli S. ["The Clockmaker and hisWife"]Otava, Helsinki, 1902.pOitlik omisyeönh äpinäievnä inlt, aj.a Ryahnä kvaiesltiä koilin tsulaludte vpeitetkä sikokolkaesllkoi sneepuäloni kmyiköskienn saak kkuänsaisrtuäuätnu,j ap. aKnei llmosueutpaämn ivaaimoppialikkkaelittaä, tuauknkiana oni,k oetatlit ka äpsuipoalelklteae, tj at aliveahlltisoie lntiailläsammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisiumuitethereaesntis äk,o jrojakilal einst tuai styköukpeölyltoäa.nsä ääressä,— Tuomas, — sanoi hän, — ethän sinä miten näetehdä työtä noin huonossa valossa. Minä panensinulle kuntoon toisen lampun.— Jopa tämä on valmiskin, — vastasi mies äreästi,

nostamatta silmiäänkään työstänsä.Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloiedelleen. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; ei kuulunutmuuta kuin emännän puikkojen kilkauksia javalkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä.Vihdoin putosi kellosepältä joku työkalu. Mustakissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi kiidätellä sitäpitkin permantoa.— Hitto vieköön tuon kasin! — murahti kelloseppä.— Älköönhän toki vielä! — virkkoi pieni, vanharouva. Tyynesti nosti hän työkalun takaisin pöydälleja alkoi silitellä loukattua elukkaa, joka notkeanhyppäyksensä perästä oli palannut entiseentoimeensa: katselemaan valkeata.Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisikasvojaan. Hän oli vanhan-aikuisia rouvia;kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita harmaitakiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivatkirkkaat, läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asuimelkein levottomuutta herättävä kiihkeä ilme.Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuliistumaan leikatulla selkämyksellä varustettuuntammisohvaan, jolla oli kaksikin tarkoitusta: suojataovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospavanhan-aikuisenakin, istumasijana.Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitäkäsissänsä.— No niin, Volumnia. — virkkoi hän, — huomenna

meistä sitten tulee ero. Ei tuo lähtö niinkäänhauska ole, jos ilma tällaisena pysyy. Kuuletkos,kuinka ulkona sataa?— Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkäänmä, — sanoi vaimo.— Muistanet kukaties, että huomenna on meidänhäittemme vuosipäivä.Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin.Se ei ollutoikein hauska enne häiksi.— Eipä suinkaan, — vastasi vanha mies, katkerastimyhähtäen. —Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamastasinua.— Aivan niin, — sanoi vanha rouvakuivakiskoisesti; — ystävät ne minuakin koettivatestellä ottamasta sinua.h—e itOtäliysitty teont etluluotl inh esiteälk, äVmolyustmän ivaa, st—a ahnu.okasi mies,Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:— Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväinneuvoja, ja siksipä on meiltä mennytkin hukkaanviisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikävä kyllä.Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaasitä turhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan onmeillä kummallakin vielä parikymmentä vuottajäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin hyvinkuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, —jo siinä ajassa ennättää yhtäkin saada aikoin.

— Hassuinta kaikesta, — sanoi kelloseppä,silitellen mustaa kissaa, — hassuinta kaikesta,Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätäajatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikeinvilpitön, onko sinulla ollut yhtään hauskaa päivääminun seurassani?Volumnia Webster miettimään.— Eipä juuri johdu mieleen, — virkkoi hän tuokionkuluttua. — Johtuu vainenkin. Muistan ainakinyhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa vietin,kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kunoikein muistan, niin ethän sinä silloin minunseurassani ollutkaan. Ei, Tuomas, ollakseni vilpitön,ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkäänhauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasiaon, että meidän välillämme on aina ollut juopa: sepiiri, josta minä tulin, oli niin kerrassaantoisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaanolosuhteet, vaan koko meidän näkökantammeolivat niin erillaiset. Ja sitä paitsi, minä olinsivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tylysinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa eisaata sanoa sinun syntyperästäsi.— Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa,— vastasi toinen, puoleksi harmissaan. —Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki muutvelvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut,nimittäin välillisesti tai välittömästi muistuttamasta,että sinun isäsi oli sotalaivaston kapteeni, ja ettäminun isäni ei ollut sotalaivaston kapteeni. Mutta

mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen,enkä minä todellakaan sinulta omaasi kadehdi.Äsken puheltiin hupaisista päivistä ennen vanhaan,eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitäänhauskaa, missä minä olisin ollut mukana. No niin,siinä kohden olen minä pykälää parempi, Volumnia,sillä minä muistan erään varsin onnellisen päivän,jonka yhdessä vietimme Winchesterintuomiokirkossa. Muistatko, kuinka me katselimmeristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken heistä oli ollutkerran, ken kahdesti, ken kolmasti PyhässäMaassa? Minusta nähden heidän intonsa olihupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan, et ollut yhtämieltä minun kanssani. Sitten menimmekaupungille ja ostimme tuon seinäkellon. Kassiitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit ovatepäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panenmaata. Ja parasta kun perään nyt heti.— Nyt olet suunnalta pois, — virkkoi Volumniatyynesti, isännän avatessa kellokaapin ovea. —Min'en ole milloinkaan ollut Winchesterissä.— Niin, se on totta se, — vastasi kelloseppä,kääntyen vaimonsa puoleen, — et ollutkaanmukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minullamilloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikkihuomiotani puoleensa. Siellä tutustuin siihenvanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulleliikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja,niin ei mikään olisi ollut minulle sen mieluisempaa,sillä tämä typerä kylä on minusta aina ollut kuinmikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni olemilloinkaan päässyt täyteen voimaansa. No niin,

ollutta ja mennyttä se on sekin.Saatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaankultakellonsa ja pani seinäkellon käymään senjälkeen.— Kuules nyt, Volumnia, — jatkoi hän sitten. —Taloudelliset asiat jäävät minulta erinomaisenhyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt kaikki, niinkuin kuolemankin varalta järjestetään. En olevelkaa kellenkään; saamista minulla on moniahtashillingi tän-iltaisista korjaustöistä. Seinäkello onfarmari Garrettin ja taskukello on Mr. Fane'n.Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähänniistä saat, se tulee sinulle tarpeen jouluksi.Volumnia Webster teki tuskallisen liikkeentuolissansa.— Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, —virkkoi hän.s—it äK täoyttnueue skiiahi,e n—ki nv,a smtiaksäi okeultlooas eopnp.ä, — mutta pianHän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa jakatseli sitä miettiväisenä.— Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia;muistathan? — sanoi hän alakuloisesti. — Se onollut seurakumppalinani monta pitkää vuotta. Minunpitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovastiminä olen sitä kaipaava.— Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta,

käyttääkseni omia sanojasi, pianhan sitä tottuusiihenkin, mikä outoa on.Vanha kelloseppä puisteli päätään.— Ei, Volumnia, — vastasi hän; — tätä kelloa olenminä katkerasti kaipaava. Meidän on helpompioppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä. Meolemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen jatoiseen pieneen kapineesen, joka omamme onollut.Sanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.— Minä myönnän sen, — sanoi vanha rouvahetkisen kuluttua; — saat pitää kellon omanasi.— Kiitos, — virkkoi kelloseppä lämmöllä: — se olijalosti tehty. Todellakin, Volumnia, sinä olet ollutminulle ystävällinen monella muotoa, ja minunpitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuudenvelassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle jaollut minulle näitten viidenneljättä vuoden kuluessa.Välistä tuntuu melkein surkealta, että meidän pitääerota, mutta luulenpa sittenkin, että olemmepäättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia,mitä tahtoisin mieleesi painaa: jos naapurit tulevattänne tiedustelemaan meidän keskinäistäväliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sanoheille, ett'emme me eronneet vihapäissä, vaan ettäolimme kyllästyneet toisiimme. Jos he sittenlähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuinnaapurien tapa on, niin käske heidän mennähiiteen, ja sillä hyvä. Ei he sitten sen enempääkysele.

kysele.— Koetan muistaa, — vastasi vaimo, käärienkokoon sinipunaista kaulaliinaa, jonka hänvast'ikään oli saanut valmiiksi. — Täss' on sinunhuivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä jakostealla ilmalla. Sinä et saa laiminlyödä kulkkusihoitamista, ja jos aiot elää vielä parikymmentävuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minäpuolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinunterveydestäsi. Kirjoitellaanko toisillemme?— Tuskinpa se on tarpeellista, — virkkoikelloseppä, mielihyvällä katsellen kaulahuivia. —Huomisen perästä emme enää itse asiassa elätoisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, mitenminun käy. ja mitäpä minä siitä, miten sinun käy?Vanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katselihäntä melkein tutkivasti: hän katseli noita kasvoja,joissa ennen muinoin oli loistanut ystävällisyyttähäntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota hänenkätensä niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä;katseli tuota tukkaa, paikoin harmaata, paikoinvalkoista. Hän muisteli, kuinka hän ennen vanhaanoli koettanut lukea noita kiharoita, muttaepätoivoisena luopunut yrityksestään. Siinä neolivat vieläkin, nuo samat kiharat, muttavanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuortakelloseppää viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonkarakkaus ja miehuus eräänä murheen hetkenä olivalloittanut hänen sydämensä. Ja lempeyttähelähteli nyt vanhan rouvan ääni.— Oli aika, Tuomas, — kuiskasi hän, laskien

kätensä hänen käsivarrelleen, — oli aika, jolloinrakastin sinua hellästi. Tahtoisin, ettäs tietäisit senja muistaisit sitä, ollessasi kaukana poissa. Ollahellästi rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa,— siinä on sentään jotain.Kyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsämiehen kädelle. Kelloseppä katsahti ylös janähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä, puristihänen kättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Muttahänenkin äänensä vavahteli omituisesti, ja huolenilme asettui hänen kasvoilleen.Ja niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.Vihdoin virkkoi vanha rouva:— Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaatmuistoesineet. Tuomas. Tuonoin sinä tiedustelitisoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella,yhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikkimeidän pienet kalliit esineet ovat tässä rasiassa.Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä alkaa olla josiksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jääsinulle, mikä minulle, katan minä illallispöydän japaistan sinulle vähän silavaa ja makkaroita.He istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinäotettiin rasiasta esineet esille, yksi toisensaperästä. Vanhoja muistoja herätti henkiin jok'ainoakallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisestisekaisin. Siinä oli käädyt, joitten omistajana oliaikoinaan ollut sotalaivaston kapteenin isä; siinäitse kapteeninkin muotokuva, jota VolumniaWebster katseli ylpeydellä, ja johon kelloseppä

Voir