Viimeinen Algonquini

pages

Finnish

Documents

2010

Écrit par
Felix Lilla

Publié par
feak

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

pages

Finnish

Documents

2010

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

Publié par

feak

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

The Project Gutenberg eBook, Viimeinen Algonquini, by Felix LillaThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.orgTitle: Viimeinen AlgonquiniAuthor: Felix LillaRelease Date: June 9, 2009 [eBook #29081]Language: Finnish***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN ALGONQUINI***E-text prepared by Tapio RiikonenVIIMEINEN ALGONQUINIKertomusKirj.FELIX LILLASuomennos.Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.I.Vuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle, herättäen pelkoa ja kauhistusta kaikissa maakunnissa, mihin vaan sivistyksenvalo ei vielä ollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsonin rannoillakin aina Ontarioon ja Champlain-järveen saakkaMohawkien, Irokesien ja Huronien heimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurin joukoin kuuntelemaan pappiensainnostuneita puheita, jotka julistivat Manitoun, suuren hengen, taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nyt olimuka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajat maasta, valtaajat, jotka olivat konnantapaisesti muutamilla rommitynnyreillä,huonoilla villapeitteillä ja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleet punaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa jametsänsä. Manitoun vihan uhalla vaativat papit hävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduilla majailevia untisasukkaitavastaan.Tässä laveassa ...

Voir

Publié par

feak

Publié le

08 décembre 2010

Langue

Finnish

ATlhgeo nPqroujienic,t bGy uFteelnixb eLrilgla eBook, ViimeinenThis eBook is for the use of anyone anywhere atno cost and with almost no restrictions whatsoever.You may copy it, give it away or re-use it under theterms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.orgTitle: Viimeinen AlgonquiniAuthor: Felix LillaRelease Date: June 9, 2009 [eBook #29081]Language: Finnish*E*B*SOTOAKR TV IIOMF ETINHEE NP ARLOGJOECNTQ UGIUNTI*E**NBERGE-text prepared by Tapio RiikonenVIIMEINEN ALGONQUINI

Kertomus.jriKFELIX LILLASuomennos.Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.

.IVuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle,herättäen pelkoa ja kauhistusta kaikissamaakunnissa, mihin vaan sivistyksen valo ei vieläollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsoninrannoillakin aina Ontarioon ja Champlain-järveensaakka Mohawkien, Irokesien ja Huronienheimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurinjoukoin kuuntelemaan pappiensa innostuneitapuheita, jotka julistivat Manitoun, suuren hengen,taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nytoli muka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajatmaasta, valtaajat, jotka olivat konnantapaisestimuutamilla rommitynnyreillä, huonoilla villapeitteilläja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleetpunaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa jametsänsä. Manitoun vihan uhalla vaativat papithävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduillamajailevia untisasukkaita vastaan.Tässä laveassa maassa, joka nyt on uudenmaailman mitä taajemmin kansoitettuja, rikkaimpiaja teollisimpia seutuja, oli silloin sangen vähänasukkaita. Satojen peninkulmain alat oli hiljaista,jylhää metsää vaan, jonka sydänmaissa oleskelilukuisasti karhuja ja susia, ja majavat rakentelivatjokien rannoille ihmeteltäviä pesiänsä. Missänykyään ohrapellot aaltoilevat, tehtaiden suuretpiipuntorvet savuavat, komeat linnat ja maatalotmatkustajaa viehättävät, rautatien junat kiitävät

ristiin rastiin, siellä seurasi indiani kaksisataa vuottasitten ja vielä paljoa myöhemminkin petoeläintenjälkiä tahi kuljeskeli sotakulkuaan voittaaksensasaalista, vihollistensa päänahkoja.Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivataina vahvojen varustuksien ympäröimiä; muttasittenkin oli niille uhkaavain päällekarkausten vaaraalati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät nuorenAmerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka,osaksi sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisenvapauden toivossa, jota eivät saaneet vanhassaEuropassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta, olivatkirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin jalaskeneet sinne suuren amerikkalaisen vapaavallanensimmäisen perustuskiven. Sillä vapaat tunsivathe olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivateuroppalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinnemuuttanut ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisiasotureita, jotka Saksanmaan tappelutantereillaolivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessasodassa, sitten hollantilaisia ja viimeinenglantilaisia, jotka ajan kuluessa riistivät itsellensävallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetunkaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi,Yorkin herttuan kunniaksi, ja nimittivät koko tämänäärettömän suuren maan Uudeksi Englanniksi.Muutaman peninkulman päässä Hudsoniinjuoksevan Mohawk-joen suusta oli kauniissalaaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerinuudistalo. Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä,nimittäin: van Bombeler itse, hänen vaimonsa,tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja

Cornelius, kuusi muuta perhettä ja muutamiavalkoisia ja mustia palvelijoita. Viime mainitut olivatorjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat heuutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset jaenglantilaiset uudisasukkaat olivat tavallisestijotenkin varattomia, jota vastoin hollantilaiset olivatylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisenvarakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidänuudistalonsa enimmiten paremmassa kunnossakuin muitten. He eivät mielellään luopuneetkotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat hemukanansa joukon huonekaluja jaylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleettaitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat hehuoneitansa varten Hollannista ja kuljettivat niitäsuurella vaivalla ja kustannuksella jokia myöten,ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut rakennus-aineitayltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsoninrannalla olivatkin päähuoneet rakennetuttäänkaltaisista pienistä keltaisista tiileistä, jotkaolivat kotoisin hollantilaisista tehtaista valtamerentoiselta puolen.Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, muttanekin niin huolellisesti rakennetut, että olivat paljoasievemmän näköisiä kuin metsäkorven muittenuudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetutpuulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliäalankomaalaisten sievyyden ja siisteyden halusta.Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa japaalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisinemaissi- a riisivainioineen, sekä vehreinemehukkaine luhtaniittyineen, joista iloinen karja sairuohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta

tienoolta keskellä äärettömän laveaaaarniometsää, jossa piileskeli niin salaisenkauhistavia ja hirmuisia vaaroja.Iltapuoleen kauniina syyspäivänä istui Mynheeervan Bombeler leveähaaraisen omenapuun allaoven edessä, rauhassa polttaen piippuaan,joutilaana, arvokkaana päämiehenä tarkastikatsellen miten uudisasukkaat ahkeroidenleikkasivat runsasta vuodentuloa ja korjasivat sitälatoihin. Hän oli noin viidenkymmenen vuodenvanha, suuri ja voimakas. Hänen verevän-punaisista kasvoistaan oli parta aina kokonaanajettu. Ruskea valetukka peitti hänen päänsä, jasen päällä oli hänellä vielä musta samettilakki.Hänen muu pukunsa oli samanlainen kuinAmsterdamin tahi Haarlemin porvareitten, kun heovat luopuneet töistänsä ja toimistansa ja joutilainavaan enää katselevat maailman menoa.Näin istui hän hetken ääneti puhallellensavukiehkuroita merenvahapiipustansa, kunneshuomasi paalutuksen portista astuvan sisäännuoren miehen, joka nopein askelein lähestyihäntä. Tulija oli kaunis ruskeakähäräinen,kirkaskatseinen, sinisilmäinen ja älykkään näköinennuorukainen, nimeltä Gisbert van Delft. Ollen herravan Bambelerin kaukainen sukulainen toivoi hän,vaikka olikin köyhä, voittavansa ihanan Gesinankäden. Hän palasi juuri metsästys-retkeltä, jonkaheti huomasi hänen saaliistansa, muutamistaammutuista linnuista ja oravista, jotka riippuivathänen vyöllänsä ja pyssynsä hihnalla. Pitkästämatkastansa näytti hän uupuneelta.

"Herra Gisbert!" lausui vanha herra ystävällisestimoittien ja pilkallisesti tarkastellen saalista, "eipätodellakaan maksanut vaivaa muutamienlinturaukkojen ja oravien tähden viipyä poissakolmea päivää, nyt kun jok'ainoaa kättä tarvitaanelon-leikkuuseen.""Pelkäänpä, enoni", vastasi nuori mies hätäisesti,"että pian tarvitaan joka kättä hirmuisempaantyöhön. Nämät pienet elävät ammuin vastapalatessani. Minun saaliini on tärkeä, vaikka pahauutinen.""Ja mikä se olisi?""Meitä uhkaa vaara. Indianit tuumivatpäällekarkausta. He kokoontuvat Georg-järvenrannoille ja aikovat suurissa joukoissa ahdistaauudistaloja Hudsonin…""Joutavia! se on vaan tavallista lorua. Elämmehänme sovinnossa Mohawkien ja heidännaapuriheimojensa kanssa. Vasta neljä viikkoasitten olivat muutamat heidän päämiehistänsäluonamme tavallisia lahjojamme ottamassa.Osoittivathan he silloin vaan ystävyyttä.""Ei, ei", huudahti Gisbert innokkaasti, "Se oli vaanindianein kavaluutta, he olivat vakoojia. Pyrstötähti,joka öisin loistaa taivaalla, on saattanut punaihoisetraivoon. Heidän pappinsa ennustavat kuolemaauudisasukkaille ja tämä on Manitoun käskystätapahtuva yht'aikaa kaikille, sillä 'suurta henkeä'uskovat he ja luulevat hänen antavan pyrstötähden

loistaa tulisoittona, murhamerkkinä taivaalla. Tämäkaikki on valitettavasti aivan varma. Minä kävinenglantilaisissa uudistaloinsa koskien ylipuolella, jasiellä on heillä siitä varma tieto. Yksi metsämiehistäoli joutunut indianein käsiin; heidän aikomuksensaoli ollut tappaa hänet kidutuspaalussa. Kaikeksionneksi pääsi uhri karkuun, urkittuansa tiedonpunaihoisten sota-aikomuksista."Tätä kertomusta kuullessansa antoi vanha vanBombeler piippunsa sammua ja hänen otsansavetäytyi syviin ryppyihin."Eipä todellakaan", lausui hän kotvasen aikaamietittyään, "kaikkivaltias Jumala erityisittä syittäanna kirkkaan merkin loistaa taivaalla. Sota, ruttoja nälkä ovat sitä ennen aina seuranneet, samapatäällä erämaassakin saattaa tapahtua. Meidäntäytyy siis täst'edes olla kahta vertaa enemmänvaroillamme. Kiitän sinua innostasi, Gisbert.""Onko Gesina jo palannut Albanysta?" kysyi nuorimies levotonna."Ei", vastasi vaan vanha herra, "minä odotan häntävasta huomenna. Minä lähetin Adrianin, jaCorneliuksen häntä noutamaan ja samalla myöskintuomaan ruokavaroja: viinaa, riisiä, sokuria, kahvia,suolaa ja tupakkaa.""Ellei heille vaan jokin turmio ole tapahtunut.Ijan deitatnäi t hkeuillljäe sokne lpeavhaotj jao uaikkoetittaai nm iHeuledsssoäniänn timeneiotiälla,kohtaan, se ei enää ole mitään salaisuus."

"Niin, niin, mutta ovathan hänen molemmattvieeltjäevnästä mhiätenne nh ek avnasasraatatna. pCäoärsneevliäuts tjäa mAädnr ilaynh ykeylnlämatkan Albanysta kotiin.""Te ette näy tuntevan Indianein aikeita, heidänrynnäkkönsä saattaa tapahtua jo näinä päivinä.Paitsi sitä pitävät he jokea tarkasti silmällä.Englantilaiset uudisasukkaat ovat maata myötenlähettäneet sanan Albanyyn toimittamaansotaväkeä kaukaisempien uudistalojenpuolustukseksi. Nyt on mahdollista, ettäpunaihoiset ovat saaneet tämän lähettiläänkäsiinsä. Ehkä olisi parasta, eno, ryhtyä mitäsuurempiin varotoimiin, ja pitää miehet aseissa jakarja paalutuksen sisäpuolella. Minä lähdenpienimmällä venheellä yön hiljaisuudessa,pimeyden peitossa Albanyyn ilmoittamaansotapäällikölle asian laidan ja pyytämään häneltämuutamia sotamiehiä avuksemme. Ennenkolmannen päivän koittoa toivon palajavaniCorneliuksen ja Adrianin kanssa. Gesinan sitävastoin olisi paras viipyä Albanyssa sukulaistensaluona, koska hän siellä kaikin puolin olisiparemmassa turvassa."Tämän keskustelun jälkeen menivät molemmathuoneesen, missä rouva suuresti peljästyikuullessansa uhkaavasta vaarasta. Hänenkinmielestänsä oli parasta, että tyttö asiain näinollessa viipyisi Albanyssa, ja nyt päätettiin siis, ettänuorukainen lähtisi yön tultua venheellä matkaan.Vanha herra kutsui muutamia vanhempiauudisasukkaita keskustelemaan, mitenkä asunnoita

vahvimmalla tavalla varustettaisiin. Sillä aikaavirkisti Gisbert voimiaan syönnillä ja juonnilla ja veiaseensa venheesen. Yön pimeydessä, kunpyrstötähti pitkine, pään kohdalta ainataivaanrannalle ulottuvine häntineen, näkyitaivaalla, lykkäsi hän venheen rannasta ja alkoinopeasti kulkea jokea myöten, vanhaa (silloin vieläkuitenkin uutta) hollantilaista Albanya kohti.

Voir