Vanha tarina Montrosesta

The Project Gutenberg EBook of Vanha tarina Montrosesta, by Walter Scott This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Vanha tarina Montrosesta Author: Walter Scott Release Date: July 2, 2004 [EBook #12802] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA TARINA MONTROSESTA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net. VANHA TARINA MONTROSESTA Historiallinen kertomus Kirj. Walter Scott Englanninkielestä suomentanut J. Krohn 1910.ENSIMMÄINEN LUKU. Raamattu, peitsen piirtämä, On heille uskon perustus, Ja pettymätön laukaus Väitelmän varmin päättäjä. Ja kelpo sivallus tai kaks Koht' opin näyttää oikeaks. Butler. Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta, jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1] aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa sota aina on rauhaa mieluisampi. Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman, julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma olisi ollut niitä johtamassa. Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha. Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet—esim. kreivi-sotamarski, mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut presbyteriläiset klanit—oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha presbyteriläis-uskontoa vastaan. Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia. Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun. Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä, Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset, kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään puolustussotaan. Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet; mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita. Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo, ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihensuostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme», niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket, Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset. Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä yksi keino vaan, ultimum et unicum remedium, viimeinen ja ainoa keino, oli jäljellä.» Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä sanassaan. Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu. Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä. Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause: »Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae respectu, mercede condudi, militant» (Ei mikään elinkeino ole häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset. Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon puhuttu ja kirjoitettu se