Työn orja

The Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Työn orja Author: Eino Leino Release Date: December 20, 2004 [EBook #14385] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYÖN ORJA *** Produced by Tapio RiikonenTYÖN ORJA Kirj. Eino Leino 1911. [Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.] 1. —Kah! Sinähän se olet? —Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä? Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan. He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassajotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä. —Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen. —Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella. —Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja. —Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa. —Saat paremman paikan? —Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä? —Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa. He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi kelloaan. —Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi. —Sinä olet aina yhtä ahkera? —Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi. —Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi. Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi. —Sähköä se on henkinenkin sähkö. He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin. Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan. Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin pilttuisiin. Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan. —Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes. —Tosiaankin! Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman. Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämännaisvihaa. —Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi. Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen. —Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti. Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut. Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista. —Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika. —Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin. —Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni. —Hyvään ja pahaan? —Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi. —Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä. Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä. Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan. Seurasi hetken hiljaisuus. Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin. —Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä. Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin matkaseuraa. —Keitä? —Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten. Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän oli äkki- arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt. —Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän, tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan minua…Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin. —Ja missä he tällä hetkellä ovat? —Museoissa. Taidetta tutkimassa. Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä heidän kanssaan Kempinskissä. —Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan? —En, Herran nimessä! Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan. Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla. Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he kaksi olivat vanhoja tuttavia. Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman työpöytäni ääressä. Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa. Tuttavuudet! Mitä ne olivat? Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa. Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen kummastuneena. —Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää? —Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan. —Miksi et? Seura kuin seura. —Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin sietämättömässä määrässä matkustelemaan. —Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi? —Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.—Mutta läheltä? —En tiedä mitään inhoittavampia olentoja. He kilistivät. —Kiitos kohteliaisuudesta. —Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta. —Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen. puhujan mielipiteeseen. He nauroivat ja kilistivät lasejaan. Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa seuraa etsineet. Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille. —Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin perheellinen mies…