Puukkojunkkarit

The Project Gutenberg EBook of Puukkojunkkarit, by Santeri Alkio This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Puukkojunkkarit Author: Santeri Alkio Release Date: November 9, 2004 [EBook #13991] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT *** Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. PUUKKOJUNKKARIT KUVAUKSIA NYRKKIVALLAN AJOILTA Santeri Alkio Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1894ENSIMMÄINEN OSAI JÄRVELÄN SANTRA Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla. Tyttö itse oli varsin sievä — tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan selville muutamista Santran oikuista. 19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä. Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen. »Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!» Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille. Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille, joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä. Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa». Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin. Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä, tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä, joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin Santra siis yksin jäi. Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon kädessä tahdoton kinnas. Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat. Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää tappeluita. Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun Esan. Vanhuksetväittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia. Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut. Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista. Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa. »Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle. »No?» Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman merkityksen. »Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.» »Mitä ottaa?» »Mitä ottaa! Mieheksesi… Parasta on valita niin kauan kuin on valikoiman varaa ja muutenkin…» »Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella äänellä. »Älä huuda… Kenenkä sinä sitten ottaisit?» »Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo, että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin ruvetaan jaksattamaan.» Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos. »Älä mene», kielsi emäntä. »Mitä sitten vielä?» »Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo… Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa…» »Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en ainakaan Kuivasen Ellaa…» Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään. »Mitäh?» kysäisi hän. Emäntä säpsähti. »Kah, tuopa se olikin … pelästyin että kuka siellä… Tässä minä vain sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.» »Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?» »Mitä naurat», matki Santra. »Mitä … no eikö se ole aimo mies, vai?» »Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo…» alkoi emäntä. »Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle työntää.» Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen: »Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?» Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi: »Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että…» »*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen sanoa. »On ainakin miehenmoinen ja … se on hyvä talo.» »Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen isäänsä.»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »ain