Pankkiherroja

203

pages

Finnish

Documents

2010

Écrit par
Eino Leino

Publié par
vyom

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

203

pages

Finnish

Documents

2010

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

Publié par

vyom

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

The Project Gutenberg EBook of Pankkiherroja, by Eino LeinoThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.netTitle: PankkiherrojaAuthor: Eino LeinoRelease Date: July 2, 2004 [EBook #12804] [Date last updated: November 26, 2004]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PANKKIHERROJA ***Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed ProofreadersP A N K K I H E R R O J AKuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästäKirj.Eino Leino1914.1.—Antti! Miksi et tervehdi häntä?—Ketä?—Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.—Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa.Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahdenpuolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainenvierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen ulkomaa-matkanjälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.—Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään.—Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään ...

Voir

Publié par

vyom

Publié le

08 décembre 2010

Langue

Finnish

PANKKIHERROJAKuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästäKirj.Eino Leino1914.1.—Antti! Miksi et tervehdi häntä?—Ketä?—Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoorantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.—Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se!Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa.Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtajaSoisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka olitullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut.

Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis,vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainenvierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisestaillallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneenulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaanystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla taiKappelissa.—Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasiiloisesti kädellään.—Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksileikattuja viiksiään.Kaunis matka?Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu,kuten uudistettu, äskeistäkin vielä kunnioittavampija kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasisiihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis ainaKöpenhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vainruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka olilaannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltupitkin melkein peilityyntä merta, jonka rajatontakauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisenhöyryaluksen savu olivat ikäänkuininhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niintuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä HelsinginEteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaanollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltätuonne takaisin Suomenlahden tällä hetkellä niinlempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, SuomenHöyrylaiva-osakeyhtiön uusimpia ja suurimpia, olipaikalleen tullihuoneen eteen asettunut.Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiintuijottaa. Hän kääntyi jälleen vaimonsa kerajuttelemaan.—Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepilläympärilleen. Ei tätä näköalaa vain tarvitsekenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.—Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänenviittaustaan. Vaikka kyllä minä omasta puolestanipidän enemmän Tukholman satamasta.Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta eihän myöskään viitsinyt ruveta siitäkiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsakullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankinsatamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kunsiinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiähuikaisevasti välähteli.Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. JaAntti antoi katseensa vielä hetkisen hyväillä senhänelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultanaTähtitornimäen herkkien lehdistöjen lomitse,saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaahelottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan,vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimalteleviamaininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeatlokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuinvaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa

melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkunoudon pilven tai meren jumalan lähettiläät.Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainenraita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisellarannalla sitä vastapäätä purettiin juuri toista vieläsuurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivutvinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvinpolvin raskaita säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävätmustat miehet. Heidän yllään karkeloiva hienokivihiilen tomu sai auringon siltä kohdenhehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolanjuhannus-yössä, nähtynä yli matalan rimmen jametsänrajan.Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessakunniassaan yksinäisellä kalliopaadellaan. Muttavielä uljaampana, alta synkänsinisen ukkospilven,kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon valtavahahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoistataivaankantta. Juuri tuon samaisen ukkospilvenvuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi merellekumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tälläkertaa niin kirpeän väkevä ja hellittävä.—Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomauttiAntti ukkospilveä osoittaen vaimolleen. Se olisivoinut meille merellä aika myräkän nostaa.Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laivaitse seisoi kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinäsiitä etääntyä aikonutkaan ja ihmiset alkoivat jovirrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkintarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista

silmänräpäystä, ja he olivat Helsingissä.Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiäjohtaja Soisaloa, joka monien kysymystensadellessa seurasi heitä autolla heidänkaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksikaksin ja he päättivät tavata toisensa tunnin päästäLuodon verannalla, jossa Soisalon asia oli hankkiapaikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämänerämaassa. Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Anttija hänen rouvansa, jotka olivat ulkomailla olleet jajoilla siis täytyikin olla paljon uutta kertomista.Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskusjonkun kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankinkärkkäät vastaamaan.—No, ja kuinka kauan teidän matkanne kestioikein? saattoi hän esim. kysyä.—Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta seon ollutkin kymmeneen vuoteen minunensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jokeväällä sinulle matkasuunnitelmani. EnsinTukholmaan, sieltä Köpenhaminaan, sieltäBrysseliin, Antverpeniin ja Parisiin…—Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltäGenuan kautta laivalla Napoliin…—Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihenväliin.—Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet

Algierissakin, jos vain olisi aikaa ja rahaa ollut…—No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt otaoikein vakavasti sinun kohdaltasi, hymyili Soisalo.—Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uudenpullon kallista ranskalaista punaviiniä. Tulimaksamaan niin helkkaristi.—Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antintaloudellisessa asemassa ei miehen tarvitsesurkeilla muutamia markkoja.—Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaantervehdykseksi kohottaen. Kunpa vain kaikkisuomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtävakavaraisia!… No, te ette käyneet sittenAlgierissa?—Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vieläRooma, Firenze ja Venetsia nähdä, siirtyä sieltäWieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti vielä tehdälyhyt huvimatka Harzin vuoristoon…—No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyiSoisalo.—Sano pikemmin: suoraan Wertheiminmakasiineista, naljaili Antti, sillä kyllä me sielläsuurimman osan Berlini-aikaamme vietimme.Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia…—Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalopilaan.

—Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, toruirouva. Niinkuin ei olisi juuri hyvää taloudenpitoaostaa halvalla, mistä saa…—Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofintyyneydellä.—Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaarahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivanilmaiseksi.Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitäsyrjäsilmällään. Näyttivät todellakin olevan varsintyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa, kunrahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveetja vielä mitä onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsiläpi jokaisesta heidän ilmeestään ja eleestään.Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noinsopusointuista paria tulevan. Hän oli tuntenut Antinjo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas vastanuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaanolikin heidät eräissä hilpeissäylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo olikummakseen saanut ulkomaille heidänkihlauskorttinsa.Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenenkorvissa, hänen rouvansa paria vuotta vanhempihäntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitäsuuremmaksi oli kasvanut hänen epäilynsä. Noistakahdesta ei koskaan mitään kunnon paria tulisi!

Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liianhuomattavat ja vielä huomattavampi oli erosyntyperän, kasvatuksen ja kummankin kotoisenympäristön välillä. Varmaankin oli Anttihyppäämässä onnettomaan kirnuun tuossa. Muttamitäs tehdä, rakkaus oli sokea, eivätkäparhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissaolleet omiaan tulta sammuttamaan, vaanpäinvastoin sytyttämään.Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltäHelsinkiä, kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä taimitä lienevät olleet. Hänen rouvansa taas oliköyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästäänylpeän aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä jaitsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyllänäytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin oliottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli setapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sillä tuo nainenei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä, vaanpikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen,ja ehkä perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinenelättäjä. Ja siihen näytti Antti kuin luodulta sinisine,ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen jasiistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaistasisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukanturvattoman suunsa muodoista, korvasi taastiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.Mikään ei Antissa muistuttanut hänentalonpoikaisesta tai ainakin lähellä talonpoikaaolevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikinihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteenympäristöönsä sulautunut, omaksunut sen tavat ja

tottumukset eikä vähimmän sen yhteiskunnallisiamielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaavierovaa, jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaamaailmankatsomusta. Hän oli muutamassavuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi,vieläpä niin täydelliseksi, että sai hakea Suomenvanhoista kartanoistakaan hänen vertaistaan.Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehenpoika, mutta elämänsä varrella sentään sangenkauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli useinihmetellyt, miten tuo Antin nykyinenmaailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisestiselitettävissä.Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhunjohtopäätökseen hän ei ollut voinut tulla, eikä voinutvieläkään. Mutta sittenhän Antti oli tuikiriippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, jakävihän se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinentunsi yhtä suureksi onnekseen riippua kuin toinenriiputtaa.Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kunAntti, nähtävästi huomaten äkkiä hänen hetkellisenhajamielisyytensä, käänsi puheen toisaalle ja rupesikyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistätuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä,kuka mahtoi olla kaupungissa ja missäkin kesääviettämässä?Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeentoimitusjohtajan nimi.Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei

Voir