Iltalampun ääressä I

The Project Gutenberg EBook of Iltalampun ääressä I, by Aina This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Iltalampun ääressä I Author: Aina Translator: Vihtori Peltonen Release Date: March 5, 2006 [EBook #17924] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I *** Produced by Tapio Riikonen ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I Kirj. Aina [Edith Forssman] Suomentanut Vihtori Peltonen Werner Söderström, Porvoo, 1893. SISÄLTÖ: Lintujen jouluvirsi Uskonheimolaisia Turvaton Magna Ensi kertaa Erään naisen vaiheetLINTUJEN JOULUVIRSI. Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa, joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa. Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun, valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta, jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. — Turhaan haki kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena. Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä, jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen tyttönsä kalpeana kalman kouristamana. Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut — pikku "valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä — näytti siltä kuin olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven. — Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän oli vetäynyt tänne joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka kristitylle on kaikista kauhein — hän oli kapinassa Jumalaansa vastaan. Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa, sehän oli kovaa, aivan julmaa. — Kylän juopotteleva räätäli oli saanut pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka — ja hän oli kristitty pappi. — Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän miekan tavoin. Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin helposti aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi ripotella jyviä linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä käsivarrellaan, seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet tiaiset ja kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä nähnyt "valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja pirteitä mustia silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä odotellen laudalla, kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät ikkunasta sisään. Silloinkin, kun ihminen on mitä huumaantunein jonkun musertavan iskun tähden, säilyttää muisti usein tietämättään vanhoja, juurtuneita tapoja. Aivan koneellisesti ojensi pastori kätensä jyväkourallista ottamaan ja aukaisi sen jälkeen luukkusen, sirotellakseen niitä pikku ystävilleen. Vanhan pahkaisen ikkunan kohdalla kasvavan omenapuun latvaan oli viljakupo pystytetty ja sen ympärille kasaantui vaakkuvia variksia, visertäviä varpusia, hohkanärhiä ja muita talvilintuja, mutta arat tiaisparvet, jotka eivät uskaltaneet näiden joukkoon, noukkivat tyytyväisinä ravintoansa ikkunalaudalta. Kun kaikki jyvät oli loppuneet, lensivät he tiehensä, istuutuivat sireenipensaiden huurteisille oksille, alkaen viserrellä, ja yht'äkkiä kajahti ilmoille kokonainen kööri, loppumatonta riemulaulua soinnutellen, niin että pastori ihmeekseen sitä kuunteli. — Sen vertaista ei hän muistellut konsanaan kuulleensa. Ilma aivan tulvi pelkkiä linnunsäveleitä, eikä se ollut ravinnon kiistely joka äänen synnytti — kyllyyden ja tyydytyksen sävelet siinä soivat; nuo poloiset höyhenpeitteiset, sieluttomat olennot ylistivät vaistomaisesti luojaansa. "Häntä, joka avaa lempeän kätensä ja ravitsee kaikki, joissa henki on." Pastorin valtasi omituinen tunne; hän, ihminen, peitti kasvonsa, häveten näitä eläinraukkoja — kun ne vaistomaisesti kiittivät tämän päivän ravinnosta, huolehtimatta huomisesta, jolloin tämä ylellisyys kenties jo loppuisi, ja hän — hän joka neljättäkymmentä vuotta joka päivä oli nauttinut Jumalan armon runsautta, hän oli tänään syntisessä ynseydessään kapinoinut ja kiittämättömästi syyttänyt Kaikkivaltiasta, taivaiden Herraa, siitä että Hän oli uskaltanut anastaa eräältä luodultaan maallisen aarteen. Eikö kaikki lahjat olleet Hänen — omaammeko me mitään, jota Jumala ei ole lahjoittanut. Ja jos kaikki kerran oli hänen, eikö Hänellä sitten ollut oikeutta ottaa takaisin, mitä hän oli antanut vaan kallisarvoisena lainana? Oli kyllä, aivan varmaan, kaikui pastorin tuskaisessa rinnassa; ja kuitenkin oli hän vast'ikään kärttänyt palkkaa ansiokkaasta elämästään, työstänsä Herran viinamäessä. Oi, kun silmä oikein avautuu sisällistä mielentilaa käsittämään, huomaa se sydämmessä kuiluja, joita ei ikänä olisi voinut uneksiakaan! Hän oli aina luullut, että koko hänen elämänsä, kaikki hänen toimensa johtuivat Jumalalle altiista rakkaudesta, sulasta omaa etua pyytämättömästä rakkaudesta; nyt hän näki, mitä itsekäs ihmisluonto oli vaatinut — ei armoa, vaan palkkaa. Oi Herra, armahda! Hän painoi päänsä ristiyneihin käsiinsä ja vaipui rukoukseen; hän anoi anteeksi napinataan, uhottelevaa valitustaan, anoi voimaa vastaisuuden varalle, anoi että hän huomenna voisi Jumalan kunniaksi julistaa armon suloista sanomaa janoaville sieluille. — Kun hän lopetettuaan oli hiljaa kohottanut kasvonsa, au'aistiin ovi varovasti ja hänen vaimonsa astui huoneesen. — Hiljalleen kulki hän lattian yli miehensä luo ja suolsikätensä hänen käteensä. — "Armaani — sanoi hän lempein äänin — alkaa hämärtää; minä olen jo sytyttänyt kuusen pienille vierailleni, noille kolmelle orpolapselle, tiedäthän — jotka poismennyt lemmikkimme oli pyytänyt saada käskeä jouluiltana meille — äiti ei ole unohtanut hänen viimmeistä toivomustaan, nuo kolme lasta seisovat jo ihmetellen kuusen ääressä ja koko perhekunta on koolla; etkö tahdo tulla sisään pitämään jouluhartautta meidän kanssamme?" Mikä lempeä, rukoileva sointu tuossa hiljaisessa äänessä! — Kyllä, armaiseni, vaimoseni, sen minä tahdon, hän painalsi hänet itseään vasten ja kauvan hillityt kyyneleet vierivät hänen miehekkäille poskilleen — minä ikävöin saadakseni teidän kanssanne kiittää ja ylistää Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan poikansa maailmaan syntisiä vapahtamaan. Mutta ensin on minulla jotain anteeksi anottavaa sinulta, rakas ystäväni. — Syntisesti valittaessani katkeroitti sinun nöyrä altiutesi minua yhä enemmin; tiedän nyt sen olleen syyttäjänä, joka ankarasti ahdisti kapinallista sydäntäni. Nyt on Herra kuitenkin saanut minun valtaansa. Hän on täydelleen minut masentanut, painanut minut tomuun, mutta samalla kertaa on Hän itse tullut minulle kaikki kaikeksi! Niin menettelee tuo rakas, kaikkivoipa Herra. Hän vaikeni hetkeksi ääntään tukehuttavan liikutuksen tähden, mutta sitten kertoi hän vaimolleen lintujen jouluvirrestä ja mitkä tunteet se oli hänessä herättänyt. — Silloin murtuivat viimmeiset sulut — virkkoi hän — sydämmeni suli ja ymmärsin Jumalan rakkauden, joka kurittaa sen tähden, että Hän meitä rakastaa. En voinut enää surra, tiesinhän että pikku "valkotukallani" oli siellä paljoa parempi olla kuin meidän luonamme; hän viettää nyt joulua Jumalan valtakunnassa; uurastakaamme mekin sitä, että viimmeisen hetkemme tultua saisimme viettää ijäistä joulua hänen kanssaan tuolla ylhäällä. — Amen, tehkäämme se — vastasi äiti hiljaa itkien, ja sitten menivät molemmat ulos pimeästä huoneesta joulukuusen ja joulukynttiläin luo, ylistämään Jumalaa ja tekemään laupeudentyötä — elävä kuva heidän vastaisesta elämästään ja niistä hedelmistä, joita koettelemus kantaa kristittyjen