Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta

193

pages

Finnish

Documents

2010

Écrit par
Arthur Conan Doyle

Publié par
jugoc

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

193

pages

Finnish

Documents

2010

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

Publié par

jugoc

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

The Project Gutenberg EBook of Enoni, by Arthur Conan DoyleThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.netTitle: EnoniAuthor: Arthur Conan DoyleRelease Date: December 4, 2004 [EBook #14254]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ENONI ***Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.ENONI.MUISTOJA NAPOLEONIN AJOILTA.KirjoittanutA. Conan Doyle.Suomennos.Ensimmäisen kerran julkaissutKustannusosakeyhtiö Otava 1898.ENSIMMÄINEN LUKU.Ranskan rannikko.Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja,istuessani laivan laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen avannut. Käsiala oli varovaista jakulmikasta, niin kuin sopikin odottaa mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli osotettu: "Louisde Laval, seuraa William Hargreaves'in postia Viheriän metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä". Ravintolanisäntä sai usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä."Rakas Louis", niin kuului kirje, "nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä etenään tahdo pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien ...

Voir

Publié par

jugoc

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

ENONI.MUISTOJA NAPOLEONIN AJOILTA.KirjoittanutA. Conan Doyle.Suomennos.Ensimmäisen kerran julkaissutKustannusosakeyhtiö Otava 1898.

ENSIMMÄINEN LUKU.Ranskan rannikko.Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niinettä muistin sen ulkoa. Vaan sittenkin otin sentaskustani ja, istuessani laivan laitamalla, luin senuteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen avannut.Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuinsopikin odottaa mieheltä, joka on alkanut uransamaaseutuasianajajana, ja kirje oli osotettu: "Louisde Laval, seuraa William Hargreaves'in postiaViheriän metsästäjän ravintolaan Ashfordissa,Kentissä". Ravintolan isäntä sai usein lähetyksiä,tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandianrannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä."Rakas Louis", niin kuului kirje, "nyt kun isäsi onkuollut ja sinä olet yksiksesi maailmassa, olenvakuutettu, että sinä et enään tahdo pitkittää riitaa,joka on ollut suvun molempien puolien välillä.Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyikuninkaan ja minä kansan puolueeseen, jaseurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänentäytyi paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutuiminun haltuuni. Tosin on hyvin ankaraa osallesi,että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi, vaanolen varma, että sinulle on mieluisempaa, ettämaatila on Bernac'in suvun jäsenen hallussa kuinjonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on sinuakohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.

Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinätiedät, että minä aina olen ollut tasavaltalainen,vaan olen huomannut, että turhaa on taistellakohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niinsuuri, ettei sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olenkoettanut palvella häntä, sillä parasta on ulvoasusien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessatekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoamitä hyvänsä palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuinluultavasti tiedät, Boulognessa, muutamiapenikulmia Grosbois'ista. Jos palaat kotimaahanheti, niin hän varmaankin enosi ansioitten takiaunehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi tosin vielä onvaltakunnan kirottujen listalla, vaan minulla onvaikutusta keisariin, joten se asia saadaanselvitetyksi. Tule siis minun luokseni, tule heti, jatule luottamuksella..Enosi C. Bernac"Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli eninkummastuttanut. Se oli kummastakin päästäsulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni olinähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä.Vahassa näkyi karkean nahan juovat. Ja toisessasinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; "Elätule!" Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, jamahdotonta oli päättää oliko käsiala miehen vainaisen, vaan siinä se oli silmäini edessä, tämäkutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustavalisäys."Elä tule!" Olikohan minun enoni tehnyt tuonlisäyksen jonkun äkillisen muutoksen ilmestyessä

hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, silläminkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaanlähettänyt kirjettä? Vai oliko sen kirjoittanut jokutoinen, joka tahtoi minua varottaa noudattamastatätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotusenglanninkielellä. Olikohan varotus lisättyEnglannissa? Vaan sinetit olivat rikkomattomat, jamiten kukaan Englannissa voi tietää kirjeensisältöä?Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeentohistessa pääni päällä, mietin kaikkea, mitä olinkuullut tästä enostani. Isäni, joka kuului Ranskanvanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainutäitini hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänenarvostaan välittämättä. Eikä äiti koskaan ollutantanut vähintäkään aihetta isälle katumaannaimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, olijoutunut isän epäsuosioon matelevan nöyryytensätakia, jota hän osotti isälle onnen päivinä, jamyrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osottionnettomuuden isää kohdatessa. Hän olikiihottanut talonpoikia, kunnes vanhempaini täytyipaeta maasta ja sitten hän oli auttanutRobespierre'ä hurjimmissa vallattomuuden töissä japalkinnoksi saanut Grosbois'in linnan ja maatilan,joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänenkirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosihäntä, vaan minkä vuoksi hän suosi tällaista miestäja mitä palveluksia minun tasavaltalaismielinenenoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta envoinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä

noudatin sellaisen miehen kutsua — sellaisenmiehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi jakavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että menuoremman sukupolven jäsenet olimme hyvinväsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja.Vanhempien maanpakolaisten mielestä oli ajankellopysähtynyt 1792, ja sen ajan rakkaus ja viha oliainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa,jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimmekasvaneet vieraalla maalla, ymmärsimme, ettämaailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä oliavautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaanedellisen sukupolven riidat. Ranska ei enäänmeistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen maa,vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki,vaan jota vielä kovasti ahdistettiin, niin että senhajalla olevat pojat kuulivat yhtämittaa kaikuvankorvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huutominua houkutteli kanavan poikki.Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sentaistelujen aikana, vaan isäni eläissä en sitäuskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellutCondéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänytsitä mitä mustimpana kavaluutena. Vaan hänenkuoltuaan ei minua mikään estänyt lähtemästämaahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitäpolttavampi, kun Eugenie — joka nyt on ollutkolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani — olitäydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänenvanhempansa olivat Choiseulsuvun sivuhaarasta,ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä ankarammatkuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan,mitä liikkui heidän lastensa mielessä. Monet kerrat,

kun he salissa surivat Ranskan voittoja, mepuutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme.Alastoman tiilirakennuksen kulmassa oli pieniakkuna aivan laakeripensaitten peitossa, ja sielläme tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimmekahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niinkovin erillaisia kuin ympäristömme. Minä kerroinhänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän kiihottiminua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiinakun aika tuli.Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni,kuolema ja tämä enoni kirje. Minä en voinut enääolla Ashford'issa. Minun täytyy tunnustaa, ettäenglantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiäranskalaisille maanpakolaisille. Jok'ainoa meistä veiystävällisiä muistoja maasta ja kansasta. Vaan jokamaassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessaja uneliaassa Ashford'issakin oli niitä meille kiusaksiasti. Oli muuan nuori herra, Farley nimeltään, jokaoli kaupungissa tunnettu tappelijaksi jariitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi,oli hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestäRanskan hallituksesta, vaan itse ranskalaisistakin.Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja hänenseurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensäalkoi olla niin sietämätöntä, jotta päätin hänelleantaa pienen ojennuksen. Eräänä iltana oli meitäsuuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, jahän, jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksihumalassa, syyti häväistyksiä Ranskaa vasten, jalakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, ettäminkä vaikutuksen se tekee minuun.

"Herra de Laval", huuti hän ja löi röyhkeästi minuaolkapäälle, "tässä malja juodaksenne! Se onNelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaaRanskan."Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan."Hyvä herra", sanoin, "minä juon esittämännemaljan, jos te vuorostanne juotte minunesittämäni"."Olkoon menneeksi!" sanoi hän ja me joimme."No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne", sanoihän."Täyttäkäähän lasinne", sanoin."Nyt se on täynnä"."No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan,joka sieppasi sen käsivarren!"Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoillenilasillinen portviiniä, ja tunnin kuluessa oli toimeenpantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänenolkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienenakkunan luo riipi Eugenie muutamia laakerinlehtiäja pani ne tukkaani.Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaanasemani kaupungissa tuli ahtaalle, ja se kaikenmuun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin enonikutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinenlisäys. Jos hänellä tosiaankin on vaikutusta

keisariin, niin että voi saada poistetuksi valtionkirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, jokaminut erotti maastani, on siten purettu.Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelinasemaani, mitä toiveita minulla oli. Heräsinajatuksistani vasta kun englantilainen laivuri laskiraskaan kätensä olkapäälleni."Kas niin, nuori herra", sanoi hän, "nyt on aikaastua veneeseen".Minä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisiamielipiteitä, vaan aina on minussa säilynyt heidäntunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta. Minävarovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä jahuomautin, että olimme vielä kaukana rannalta."No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte", sanoihän tuimasti, "minä en laske lähemmäksi maata,niin että voitte mennä nyt maihin joko veneellä taiuimalla, miten vaan haluttaa".Turhaan huomautin, että hän oli saanut täydenmaksun."No, se maksu ei isosti lihota", vastasi hän. "Alaspurje, Jim, ja käännä tuuleen! Kas niin, nuori herra,nyt voitte kavuta laidan yli tai palata takaisinDoveriin, vaan Argbiggaa en vie köydenpituuttakaan lähemmäksi Ambleteusen karia, kunmyrsky nousee lounaasta.""Siinä tapauksessa menen veneeseen", sanoin.

"Sen varaan voitte henkenne heittääkin", vastasihän nauraen niin kiusottavasti, jotta käännyinhäneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan tuollaisiaihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voikoskaan päästä oikein vakavasti niihin käsiksi, jajos käyttää keppiä, niin niillä on se paha tapa, ettäne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina ovat voitonpuolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, ettäkun hän maanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensikerran Suttoniin, niin hän pääsi yhdestähampaastaan kurittaessaan muuatta vallatontatalonpoikaa. Minä sen vuoksi pakosta olin hyvinjalomielinen, kohautin olkapäitäni ja astuin laidan yliveneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni — ajatelkaade Lavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut senenempää matkakapineita kuin yksi ainoa mytty! —ja kaksi merimiestä työnsi veneen laivan kylestä jasouti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle.Oli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka olipeittänyt laskevan auringon, oli nyt hajautunut jarepeillyt sekä ottanut valtaansa melkein enemmänkuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita olivähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevanauringon purppurahehku paistoi halkeamasta, niinettä se oli ihan kuin suuri tulipalo ja ääretön määräsavua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen,aaltoileva valovyö ja keskellä tätä valovyötä keinuipieni musta laiva ylös ja alas. Merimiehet katselivatlakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten selkänsätaakse maalle, ja minua pelotti, että he voivatmilloin hyvänsä kääntyä takaisin peläten myrskynpuhkeamista. Minä kävin hyvin levottomaksi, kunhe joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja

Voir